Viime vuosina videopelien sovitusten huono maine näyttää päättyneen, ja esiin nousee tuotantoja, jotka osoittavat tämän. Netflix-animaatioista live-action kauhuelokuviin ulottuvalla listalla Pokemon, Fallout ja Arcane sijoittuvat parhaiden sovitusten joukkoon.
Videopelien sovitusten huono maine näyttää olevan ohi. Viime vuosina julkaistut lukuisat onnistuneet elokuvat ja sarjat viittaavat siihen, että alan kielteinen käsitys on murentunut. Aiemmin keskinkertaisiin Tomb Raider -elokuviin tyytymään joutuneille ja live-action Mario -tuotannoista painajaisia nähneille katsojille tämä on merkittävä muutos.
Netflix-animaatioista live-action selviytymiskauhuun ulottuvalla skaalalla parhaat videopeleistä sovitetut 10 elokuvaa ja sarjaa listataan seuraavasti:
Elokuvassa kokenut brittiläinen näyttelijä Bill Nighy ääninäyttelee legendaarista Mewtwoa, mikä on vain yksi elokuvan nautinnollisista puolista. Timin (Justice Smith) ja Lucyn (Kathryn Newton) seikkailu kadonnutta isää etsien paljastaa maailman suurimman etsivän arvoisen mysteerin. Ryan Reynoldsin viehättävästi ääninäyttelemä Detective Pikachu vie katsojan halki Ryme Cityn tarjoten ennennäkemättömän katsauksen Pokemon-maailmaan.
Capcomin Devil May Cry -sarja tunnetaan tyylikkäästä toiminnastaan; siksi ei ole yllätys, että peleistä sovitetussa Netflix-sarjassa on yksi alustan terävimmistä animaatioista. Demonien metsästäjä Dante saa tehtäväkseen suojella maailmaa naapurimaailmasta tulevilta helvetin uhkilta ja tyhjentää samalla tuhansia luoteja tyylikkäästi. Ensimmäinen kausi huipentuu lähdemateriaalin vaatimaan hulluun finaaliin, kun taas Hoon Leen esittämä pahis White Rabbit varastaa shown. Vuoden 2026 toinen kausi keskittyy mystiseen Vergiliin. Tuotanto ei koskaan tarjoa hienovaraista kerrontaa, mutta vaikka se ei olisikaan listan paras Netflix-sovitus, on se varmasti viihdyttävä.
Jos vuosisadan alussa olisi sanottu, että Jim Carrey ja Keanu Reeves näyttelevät pääosissa samassa elokuvassa, uutinen herättäisi suurta innostusta. Jos olisi kerrottu heidän esittävän Dr. Robotnikia ja Shadow the Hedgehogia, syntyisi hämmennystä, mutta innostus todennäköisesti jatkuisi. Vaikka on aina yllättävää, että Sonic-elokuvat näyttävät olevan ainoa tuotanto, joka sai Carreyn palaamaan eläkkeeltä, trilogian tämä viimeinen elokuva tarjoaa joitakin näyttelijän parhaita töitä pitkään aikaan. Sonic the Hedgehog 3 on sarjan onnistunein lenkki, joka paranee jokaisen uuden tuotannon myötä, lisäten Ben Schwartzin suloisen sinisen siilin ympärillä olevien seikkailujen annosta, absurdiutta ja laatua.
The Last of Usin muuttuminen arvostetuksi televisiosovitukseksi vaikutti väistämättömältä; jo alkuperäinen peli muistuttaa rakenteeltaan sarjaa. HBO-tuotannon ensimmäinen kausi vastasi suurelta osin tähän odotukseen, ja Pedro Pascal ja Bella Ramsey sopeutuivat rakastettujen hahmojen Joelin ja Ellien rooleihin. Jos sarja olisi jäänyt tähän, se olisi voinut sijoittua listalla kärkisijoille. Kuitenkin The Last of Us Part 2:n monimutkaisemman lähdemateriaalin aaltoilevan uudelleenkerronnan jälkeen on epävarmaa, pystyykö sarja täydentämään tarinan täysin oikeudenmukaisesti. Silti tuotannon laatu on kiistaton; ensimmäisen kauden matka jälkiapokalyptisessä Amerikassa tarjoaa joitakin viime vuosien parhaita televisiohetkiä ja -jaksoja.
Aiemmin Resident Evilin valkokangasyritykset muistettiin enimmäkseen määrästä kuin laadusta. Sitten tuli Zach Cregger. Weapons ja Barbarian -elokuvien ohjaaja otti Capcomin selviytymiskauhun ytimen, joka teki sarjasta pysyvän, ja muutti sen 90 minuutin keskeytymättömäksi toiminnaksi. Jokainen hetki elokuvan mukaansatempaavassa kestossa pyrkii herättämään katsojassa vaistomaisen reaktion, kuten naurun tai huudon; toisinaan se onnistuu molemmissa sekunneissa. Bryanin helvetillinen yö Raccoon Cityssä heijastaa sitä, miltä yhden pelin pelaaminen tuntuu, tavalla, jota yksikään aiemmista yrityksistä ei onnistunut tavoittamaan. Pelottava, hauska, absurdi; lyhyesti sanottuna Resident Evil.
Cyberpunk: Edgerunners ottaa vuoden 2020 roolipelin Night Cityn kadut ja kertoo yhtä vaikuttavan tarinan kuin sen häikäisevä animaatio. Vaikka tuotanto perustuu Mike Pondsmithin genren kulmakivenä pidettyyn pöytäroolipeliin, se nojaa yhtä paljon CD Projektin teokseen; kokonaiset kaupunginosat ja hahmot piirretään uudelleen tässä prequelissa. Päähenkilö Davidin ja hänen ympärillään olevien hahmojen hyvän rakentamisen ansiosta sarja välittää pelin teemoja paikoin jopa peliä vahvemmin. Lisäys, joka tuo arvoa CD Projektin maailmaan; näkymä eri silmin paikkaan, johon monet meistä ovat eksyneet.
Netflixin Castlevania-sarja oli johdonmukaisesti onnistunut neljän tuotantokauden ajan; se nosti pelien tarinankerrontakykyä ja toi uutta syvyyttä hahmoihin, jotka oli aiemmin suunniteltu pelattavuus edellä. Taitavasti hyvän ja pahan välisillä harmailla alueilla liikkuva tuotanto käsittelee eri ryhmiä ja motiiveja tyydyttävään finaaliinsa asti. Sarja omaksuu Game of Thrones -lähestymistavan, jossa kenenkään hahmon kohtalosta ei voi olla varma, ja erottuu Konami-sarjan jännittävänä tulkintana ja edelläkävijänä sille, mitä pelisovituksissa on mahdollista.
Arcaneen ensimmäisen kauden häikäisevän luovuuden ja sydämellisen hahmotyön ansiosta lukuisat uudet fanit liittyivät odottamattomalla tavalla League of Legends -universumiin. Riotin MOBA-pelillä on tietenkin suuri ja uskollinen pelaajakunta; mutta kehittäjän areenan ulkopuoliset työt ovat myös vaikuttavia. Tähän sisältyvät esimerkiksi virtuaaliryhmien kuten K/DAn mieleenpainuvuus tai Arcane, jota pidetään yhtenä Netflixin parhaista sarjoista riippumatta siitä, liittyykö se videopeliin vai ei. Toinen kausi ei ehkä täysin tavoittanut ensimmäisten jaksojen astronomista tasoa; silti animaatiostudio Fortichen taiteellisuus ja kapinasta ja petoksesta kudottu kasvutarina seisovat yhtenä parhaista videopelin siirroista eri mediaan.
Prime Video -sarjan takana olevat käsikirjoittajat ja tuottajat osuivat naulan kantaan sovittaessaan Bethesdan roolipelisarjaa. Fallout-pelisarja on ennen kaikkea kiinnostunut maailmasta, jossa se tapahtuu; sen oudoista hahmoista ydinsodanjälkeisten paikkojen kummallisuuksiin. Siksi oikea liike sarjalle oli olla kertomatta uudelleen yhtä pelin tarinoista ja sen sijaan tavoittaa tunne siitä, miltä tuntuu vaeltaa erämaassa. Toistaiseksi olemme nähneet kaksi kautta, jotka ovat täynnä fanien rakastamia yksityiskohtia; ne käyttävät kuuluisia ikoneja ja ryhmiä oman tarinansa kertomiseen sen sijaan, että tuntuisivat teennäiseltä fanipalvelulta. Paras kohteliaisuus sarjalle on, että se tuntuu siltä kuin katsoisi peliä, jota et ole vielä pelannut, kuvattuna Fallout-universumin toisesta nurkasta. Kunnioittava lähdemateriaaliaan kohtaan mutta ei riippuvainen siitä; tarpeeksi väkivaltainen ja hauska.
Pokemon on juurtunut kulttuuriimme niin syvälle, että on vaikea muistaa, mistä kaikki alkoi. Useimmille meistä alku oli animaatiosarja, jonka pääosassa oli innokas nuori kouluttaja Ash Ketchum. Jotkut meistä katsoivat sarjan ensimmäisiä kausia ennen kuin pelasivat Game Boy -pelejä tai vaihtoivat kortteja koulussa; niin että alkuperäistä animea on melkein anteeksiannettavaa olla pitämättä videopelisovituksena. Sarjasta tuli itsessään yli 1 300 jaksoon yltävä tuotanto.
Sarja kietoutui niin tiiviisti pelien kanssa, että ne vaikuttivat toisiinsa ajan myötä; erityisesti 1990-luvun puolivälissä ja lopussa. Ashin seikkailut Squirtlen, Charmanderin, Venusaurin ja muun tiimin kanssa eivät olisi voineet olla olemassa ilman Pokemon Blue, Red ja Green -pelien julkaisua; mutta jos Pikachusta ei olisi tullut sarjan tähteä, Yellow-peliä ei olisi seurannut heti perässä. Tämä toistuva vaikutus, joka loi perusmuistoja tuolloin kasvaneille, oli yhden sukupolven portti videopeleihin ja japanilaiseen animaatioon. Vaikka sovitus on niin ilmeinen, että se melkein unohdetaan, Pokemonin luoma suuri vaikutus ja katsomisen aikana jaetut ilot ja kyyneleet ovat kiistattomia.
Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kommentoidaksesi.
Ei kommentteja vielä. Ole ensimmäinen!
