Zach Creggerin Resident Evil -elokuva tavoittaa humoristisella otteella videopelin pelaamisen kömpelyyden ja paniikin, tarjoten viihdyttävän kauhukomedian, joka pyörii sarjan ympärillä. Austin Abramsin esittämä Bryan tuo pelikokemuksen valkokankaalle, ja teos erottuu parhaana videopelisovituksena järjettömyydestään huolimatta.
Silah- ja Barbarian-ohjaaja Zach Cregger pyörii Capcomin arvostetun sarjan ympärillä, ja tuloksena syntyvä kauhukomediakaos on kevyttä mutta äärimmäisen viihdyttävää.
Surkeassa Doom-elokuvassa on jossain kohtaa jakso, jossa näkökulma vaihtuu yhtäkkiä ensimmäiseen persoonaan. Ikään kuin se sanoisi: "Katsokaa, aivan kuten te, jotka pelaatte videopeliä!" Zach Creggerin uusi Resident Evil -elokuva kuitenkin ymmärtää erittäin hyvin, että se ei muistuta lainkaan minun videopelien pelaamistani. Näytön toisella puolella saatan liukua synkissä käytävissä digitaalisessa avaruusmerijalkaväen asussa ja hirviöt hyppivät päälleni, mutta en todellakaan käyttäydy kuin avaruusmerijalkaväki. Huudan; vääntelen naamaani, kiroilen; sotken ohjaimen käsiini ja kasvoihini ja ammun luoteja, jotka osuvat kattoon. Ja kyllä, vaikka välillä annankin itselleni lyhyen voitonhuudon, voimafantasia ei oikein toteudu täysin.
Mielestäni juuri tämä tekee Creggerin Resident Evil -tulkinnasta niin viihdyttävän. Se tavoittaa täydellisesti sen ilon, joka syntyy videopelien kömpelyydestä, naurettavan virheellisistä päätöksistä, sopimattomasta yliluottamuksesta ja siitä "kyllä minä pystyn" -hengestä, joka lopulta pitää meidät yleensä pystyssä. Tässä pelaajan sijaisena toimii karismaattisen sotkuinen lääkärilähetti ja tavallinen mies Bryan (Austin Abramsin loistavassa roolissa), joka saa talvisena onnettomana iltana tartunnan Raccoon Cityn T-virusepidemiasta.
Matka alkaa kiireisestä sairaalasta ja päättyy sarjan perinteen mukaisesti yrityslaboratorioon; välillä poiketaan monissa tutuissa Resident Evil -pysähdyspaikoissa, kuten pelottavan hylätyssä maalaistalossa, kaupungin zombien valtaamilla kaduilla ja lyhyellä laskeutumisella viemäriin. Cregger myös rakentaa elokuvansa kuin videopelin; hän lähettää Bryanin juonettomaan, toimintatäyteiseen seikkailuun, joka etenee ensimmäisen tehtävän asettamisen jälkeen lähes reaaliajassa; hypäten iloisesti viholliskohtaamisista kohtausten sommitteluun, pomotaisteluihin ja takaisin alkuun. Mukana on jopa kohtaus, jossa penkotaan laatikoita ja etsitään ampumatarvikkeita.
Koko tämän ajan Bryan etenee rohkeasti haparoiden alistuvalla – ja voittavalla – karakterisoinnilla, tiedostamattaan epäitsekkäällä – päättäväisyydellä, monologoiden lähes jatkuvalla "vittu" ja "paska" -virralla. Ai niin, ja hän päästää niin eksoottisia kauhuntäyteisiä äännähdyksiä, että olen varma hänen luoneen täysin uusia ääniä. Koska olen viettänyt viime viikon pelaten Silent Hill: Townfallia ja levittänyt samanlaista vokaalista ripulia, en voi tarpeeksi korostaa, kuinka hienoa on, että minut esitetään näytöllä näin osuvasti.
Väärissä käsissä tällainen metafiktiota lähestyvä ote olisi ollut kamala, mutta Cregger, joka kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä Shay Hattenin kanssa, on kiistatta oikea mies tähän tehtävään. Hän on jo todistanut kauhu- ja komedialahjakkuutensa upeissa Barbarian- ja Weapons-elokuvissa, ja hänen omaleimainen tyylinsä sopii erinomaisesti Resident Eviliin (sarja, joka on viime aikoina onnistunut esiintymään vakavammalla ilmeellä, mutta toimii jatkuvasti camp-tallenteella). Vaikka rakastankin pelejä ja korkeiden poskipäiden sankaripanteonia, niiden typerät tarinat ovat parhaimmillaankin B-luokan tasoa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että joku pitää hauskaa sarjan kanssa valkokankaalla.
Ja Creggerin Resident Evil on erittäin viihdyttävä; se heittelehtii villeästi jumpscareistä ja todellisesta jännityksestä slapstick-naurettavuuteen, mikä tuo väistämättä mieleen Sam Raimin, vaikka kyseessä onkin kiistatta Cregger. Mielestäni Raimin Drag Me to Hell on kauhukomedian huippu ja mestarillinen näyte kauhunjännityksen ohjaamisesta; se sabotoi jatkuvasti kauhun vitsejä oikeilla vitseillä ja sabotoi sitten ne vuorostaan, ja jokainen siirtymä lisää seuraavan tehoa. Vertailun vuoksi Creggerin Resident Evil nojaa enemmän ällöttävään komediaan kuin suoraan kauhuun, mutta löytää silti rytmin, joka auttaa molempia puolia iskemään kovemmin. Ja on monia hetkiä, jotka jättävät sinut jonnekin epäuskoisen naurun ja henkeä salpaavan haukonnan väliin (hei koira!).
Resident Evilillä saattaa olla heikoin juoni, mutta tämä tasapaino, Abramsin loputtoman hurmaava olemus, muutama typerä toistuva vitsi ja sarja upeita kohtausten sommitteluja pitävät sen hyrräten eteenpäin. Jälkimmäisen osalta Resident Evilin tarjoamat herkut ovat huikeita. On eteenpäin vyöryviä olentoja, jotka haastavat Arcadianin ratsastavat kauhut, äärimmäisen typerä autotakaa-ajo, maailman huonoin hissimatka ja henkeäsalpaava zombisadekohtaus, joka on edelleen vaikuttava, vaikka se olisi spoilattu trailerissa (minun olisi pitänyt jo oppia läksyni). Rehellisesti sanottuna suosikin valitseminen on vaikeaa. Ja kaikkialla läsnä ovat ne upeat tahmeat kehokauhuhirviöt: pääosin uusia olentoja, mutta silti täydellisesti Resident Eviliä.
Siis, minulla oli todella hauskaa. Creggerin Resident Evil -elokuva ei ehkä ole jokaisen fanin makuun runsaan typeryytensä, ohuen pääjuonensa ja Leonin, Clairen ja muiden puuttumisen vuoksi, mutta se on paras videopelin pelaamisen sovitus, jonka olen nähnyt. Ja typerässä tuhoisuudessaan – pysytellen itsepäisesti ja älykkäästi Resident Evil -sarjan laajemman maailman ympärillä – mielestäni Cregger tavoittaa lähdemateriaalinsa hengen paremmin kuin useimmat muut peli-elokuvasovitukset. Kuten Bryan sanoo jossain harvinaisessa voiton hetkessä: "Videopeliiiit!"
